Viimeisen kuukauden ajan olen ollut puhumatta äitini kanssa. Niin kauan kuin muistan, äiti on tukeutunut pulloon.. Ja usein. Ja paljon. Eli voisi sanoa, että hän on alkoholisti. Syy kuin syy, aina siihen löytyi läheltä ratkaisu.
Nuorempana tuo ei tuntunut niin suurelta asialta, varsinkaan viikonloppuisin. Olihan se kiva päästä kaverin luo yökylään isän ollessa siskon kanssa mökillä. Tai vaihtoehtoisesti saada se kaveri meille yökylään ja viettää ilta kahdestaan kaverin kanssa. Jossain vaiheessa äidin jäädessä työttömäksi se ei ollutkaan enää niin siistiä, ettei koulun jälkeen voinut viedä kavereita kotiin, kun ei tiennyt mikä siellä odottaa..
Enemmän ja vähämmän olen aikuistumiseni aikana tätä asiaa mielessäni käännellyt ja väännellyt. Äiti on niin monia siltoja sukulaisiinsa polttanut tuon kuningas alkoholin takia, ja välit omaan tyttäreen alkaa olemaan myös vaakalaudalla. Kuinka monestikaan sovitut tapaamiset on peruuntunut äidin ollessa kännissä/krapulassa. Tai kuinka usein hän on muka skarpannut ja tullut paikalle vaikka kaikki tietää mikä totuus on.
Ollessani synnyttämässä neitiämme maailmaan, äidillä oli parempaa tekemistä. Synnytykseni oli todella rankka, joten olisi ollut ihanaa saada sen jälkeen tukeutua omaan äitiin. Äiti ei myöskään ensimmäistä lapsenlapseansa tullut sairaalaan tapaamaan. Neidin ensimmäisinä elinpäivinä tytöllä epäiltiin olevan downin syndrooma. Testit tehtiin, ja neiti osoittautui täysin terveeksi. Tätä en ole koskaan äidille voinut kertoa, koska hän olisi sen "murheen" myötä saanut jälleen syyn tarttua pulloon.
Oltuamme muutaman päivän vastasyntyneen kanssa kotona, äitini suvaitsi soittaa kuin mitään ei olisi tapahtunut (niinkuin aina) ja kyseli kuulumisia. Tiedusteluuni minkä takia hän ei aikaisemmin ollut soittanut tai tullut käymään sain vastaukseksi, että hänellä oli ollut pa*ka päivä. Ai niinkö? Itse makasin sairaalassa pahasti revenneenä mahdollisen down-vauvan kanssa.
Välimme on näiden kahden vuoden aikana olleet välillä huonot, välillä paremmat. Äiti on ollut neitiä hoitamassa neidin ollessa sairas, ettei meille olisi tullut juurikaan poissaoloja töistä.
Tilanne kärjistyi huippuunsa ystäviemme 10-vuotis hääjuhlien aikaan, josta olenkin vähän kertonut. Äidin piti tulla tyttöjä hoitamaan. Onneksi tosiaan tunnen tapauksen, joten meillä oli se varasuunnitelma. Keskiviikkoiltana äiti lähti kyydillämme pois mökiltä ja sovittiin sitten, että hän tulee jo perjantaina meille siskoni kyydillä. No ei tullut. Torstai-iltana koitin hänelle soittaa, mutta ei vastannut puhelimeen. Siskolle sanoi olleensa nukkumassa. Just. Perjantai-iltana äiti soitti ja hyvä kun sai sanaa suustaan. Tein hänelle selväksi, ettei hän todellakaan ole tulossa lapsenvahdiksi, ja siinä sivussa ilmoitin myös, ettei hänen takiaan päästä juhliin ollenkaan. Siinähän sai kärvistellä.
Muutama päivä juhlien jälkeen kuulin, että äiti oli (kännissä tietenkin) murtanut jalkansa. En tehnyt elettäkään, että olisin muuttanut suunnitelmia päästäkseni häntä sairaalaan katsomaan. Emme myöskään ole noiden tapahtumien jälkeen puhuneet.
Viime viikonloppuna tuli viesti, jossa hän pyysi anteeksiantoa ja että saisi joskus nähdä vielä neitiä. Minkä takia minä olen se, jonka täytyy aina unohtaa ja antaa anteeksi? Mikäli nyt taas "unohtaisin", ei menisi kauaakaan, kun tulisi taas uusi vastaava tilanne. Ikävää neidillekin koittaa selittää miksi mummi ei olekaan mökillä. Ei aikuinen ihminen voi kadota pienen lapsen elämästä noin vain ja palata kuukauden päästä, kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan.
En todellakaan enää tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Tai ajatella. Toiset ovat sitä mieltä, että pitäisi koittaa puhua. Mitä se puhuminen muka muuttaa? Jos vika on kaikissa muissa paitsi asianomaisessa itsessään. Ja ihan kuin tästä ei olisi jo puhuttu.. Ja toiset ovat sitä mieltä, että ihminen, joka aiheuttaa elämässä enemmän negatiivista kuin positiivista ei ole säilyttämisen arvoinen. Tälläkin hetkellä tiedän äitini toivovan, että voisimme puhua. Mutta luulen, etten ole siihen valmis.. Enkä tiedä olenko koskaan..
Monet kerrat olen asian tiimoilta itkenyt ja raivonnut. Ja monta kertaa tulen varmasti vielä niin tekemäänkin. Mutta miten korjata luottamus, joka on niin monesti särkynyt.
Tämän asian kirjoittaminen kevensi hieman taakkaani. Kenties jonain päivänä tähän saadaan jokin ratkaisu..
-H-
No ei kuulosta järin kivalta:( Mulle tuli mieleen sama yhdistelmä kuin joskus kuulin; mies pettää, anoo anteeksiantoa ja vetoaa siihen, että nainen ei voi olla niin sydämetön, että hajottaisi perheen pettämisen takia.
VastaaPoistaEli tietyllä tavalla vähän sama kuin teillä; äiti mokailee ja sun pitäisi antaa anteeksi, jotta mummo voisi olla lapsenlapsen elämässä. Eikö kuitenkin ole sen mokailijan vastuulla tehdä asialle jotakin (jättää hölmöilemästä), jos haluaa säilyttää välit?
Mun isä on tarttunut pulloon aika usein ollessani lapsi ja nuori. Olin jo muuttanut pois kotoa kun oli mennyt sekaisin vahvoista kipulääkkeistä ja alkosta. Oli sitten uhannut tappaa mun äidin ja kaikkea muuta mukavaa. Yritti "hyvitellä" mullekin, vaikka en edes paikalla ollut. Tuon jälkeen on kummasti meno rauhoittunut, taisi itsekin vihdoin vähän säikähtää. Ja kyllä sitä kunnon kännäilyä ehtikin kestää ainakin se 30v.
Musta tuntuu, ettei puhuminen paljoa auttaisi. Viina on se mikä vie. Ainut, mitä pystyt tekemään(siis vain mun mielipide), on kehittää sellaiset välit äitiisi, että sulla ja sun perheellä on hyvä olla. On se sitten täysi irtiotto, jonkinlainen pinnallinen yhteydenpito tai joku muu. Ei vain kannata antaa yhden ihmisen hallita niin paljon elämää, vaikka olisikin oma äiti.
Mä jouduin laittamaan välit poikki omaan sisareeni. Sellainen yksipuolinen narsistinen hyötysuhde kävi vain liian rankaksi. Ja toisaalta, en edes halunnut sellaista ihmistä lapsteni lähelle. Tarpeeksi monta kertaa kun sai pettyä, niin johan sai riittää. Ja nykyään olen tosi tyytyväinen ratkaisuun. Juhlissa nähdään, mutta moikkailua pidemmälle ei jutella. Kumman vapauttavaa oikeastaan, ettei enää tarvitse olla sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä, joka syö vain energiat.
(Sori, tuli aika pitkä kyhäelmä!)
Kiitos viestistäsi. Jotakin ratkaisua tässä on pian tehtävä. En välttämättä haluaisi laittaa välejä poikki, mutta en myöskään halua voida huonosti vain sen takia, että äidin ja lapsen on oltava keskenään tekemisissä.
Poista