maanantai 27. lokakuuta 2014

Monday..

Plääh! Tänään ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan allekirjoitan Karvisen "I hate monday" lauseen.. Saimme neidin kanssa mennä autolla,  koska T oli menossa iltapäiväksi kouluun ja neidillä on maanantaisin muskari, joten pitihän hänet sinne jotenkin kuskata.

Asiat lähti menemään eilisillasta lähtien penkin alle. Olin menossa nukkumaan illalla ihan hyvissä ajoin,  mutta armas mieheni piti huolta siitä ettei nukkumisesta tullut yhtään mitään. T nukahtaa lähes saman tien kun pää osuu tyynyyn ja lähes saman tien alkaa myös jäätävä kuorsaaminen. Hetken aikaa jo harkitsin siirtyväni sohvalle nukkumaan,  mutta jäin kuitenkin omalle paikalle. Pelottaa ajatella, että jos T pitää tässä vaiheessa tuollaista meteliä, niin mitä se on kymmenen vuoden kuluttua? Erilliset makuuhuoneet on niin huudettu.

Joka tapauksessa, takaisin tähän aamuun. Lähdimme siis tosiaan autolla liikenteeseen. Olin nostellut muskarieväsbanaanin jo valmiiksi esille, että tuo sitten mukaan kun lähdetään. Päästiin neidin kanssa autolle ja olin jo köyttänyt hänet istuimeen, kun tajusin että ne hemmetin banaanit unohtui. En jaksanut niitä lähteä hakemaan,  joten lähdimme kohti päiväkotia. Päiväkodin pihassa huomasin, että päiväkotireppu, jossa on välivaatteet, oli unohtunut kotiin. Ei muuta kuin äkkiä neiti päiväkotiin ja kaasu pohjassa takaisin kotiin, reppu ja eväät mukaan, neidin päiväkodille repun pudotus ja töihin. Kaikki tämä tapahtui puolessa tunnissa ja ehdin jopa ajoissa töihin! Onneksi etäisyydet ovat sen verran pienet, että tuo oli mahdollista toteuttaa. Ja onneksi olin autolla liikenteessä. Vaikkakin mietin, olisiko reppu unohtunut, jos meillä olisi ollut ns. normiaamu, ilman että rutiinit särkyy? Mene ja tiedä. Onneksi päivä parani hektisen aamun jälkeen, eikä tapahtunut enää mitään suuria mullistuksia.

Neidin muskarissa oli tänään avoimet ovet, jonka vuoksi vanhemmat olivat tervetulleita seuraamaan muskaria. Viime viikolla kun saattelin neidin muskariin, hän kieltäytyi jäämästä sinne ilman minua. Ei auttanut muu, kuin kökkiä huoneessa lievästi kiusaantuneena. Neitiin iski tuona päivänä muutenkin joku ihmeellinen tavallistakin suurempi ujous, jonka vuoksi hän ei muskarissa tehnyt yhtään mitään. Tuntui totaalisen kamalalta katsoa lapseni, joka kotona on niin aurinkoinen ja laulavainen, istuvan tuolissa lähes lamaantuneena. Itku meinasi tulla silmään.

Kävimme neidin kanssa muskarin tiimoilta eilen illalla pienen kannustuskeskustelun, jossa käytin kaikki mahdolliset reippausmantrat sun muut. Ja perhana, tuosta oli apua! Neiti meni kanssani muskarihuoneeseen ja lauloi ja soitti, niinkuin kaikki muutkin lapset. Olin pakahtua onnesta! Tuntui niin hyvältä. Toivottavasti tuo reippaus säilyy.

Tiedän toki, että neiti on vielä aika pikkuinen ja luonteeltaa melko varautunut. En itsekään ole mikään rohkeuden huippu, ja varmaan senkin takia yritän kannustaa neitiä enemmän sosiaaliseksi, jotta hänelle kehittyisi hieman paremmat sosiaaliset suhteet kuin itselleni. Ei auta muu, kuin jatkaa kannustamista ja rohkaisua.

Mukavaa viikkoa!

-H-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti