TGIF

Olihan viikko. Tuntuu, että mitään ei tapahtunut ja silti tapahtui enemmän kuin sielu sietää. Jostain kumman syystä oon tällä hetkellä tosi herkillä kaiken suhteen. Mitä tahansa kuka tahansa sanoo, niin pahoitan mieleni..

Esimerkiksi keskiviikkona, kun mies haki neidin päiväkodista. Toki työpäivän jälkeen sitten kysyn, että miten neidin päivä oli mennyt ja mitä kertoo mies? Että neiti istui yksin hiekkalaatikolla ja mätti hiekkaa suuhunsa niin että napa paukkui. Kysyin sitten, että "missäs kaikki kaverit ja hoitajat oli?". Kaverit oli kuulemma vesileikeissä ja hoitajat jossain kauempana. Ja ai että tuli paha mieli. Edellisenä päivänä, kun vein neidin päiväkotiin, kysyin hoitajalta, että oliko neidin päivässä maanantaina ollut jotain erikoista. Ei kuulemma, hyvin oli nukkunut ja syönyt. Totesin siihen vain, että okei kotona oli vaan todella pahalla tuulella ja koko illan, johon hoitaja sitten sanoo takaisin, että "juu, oli täälläkin ruoka pöydässä jotain kitinää ja narinaa" ja että "joudumme vaihtamaan neidin ja hänen vierustoverin paikkoja, kun toinen potkii ja toinen sitten tönii takaisin". Ja taas tuli surkee fiilis. Jäi käteen sellainen olo, että mun neiti on se kaiken pahan alku ja juuri. Juujuu, eihän tossa niin sanottu, mutta silloin kun mulla on tällainen vaihe meneillään, niin saan sen kaiken käännettyä ihan päälaelleen. Tuo tönimisjuttu jäi kaivertamaan mieltäni sen verran, että jouduin sitä sitten ryhmän toiselta hoitajalta vielä kysymään torstaina, että nahistellaanko siinä ruokapöydässä todella niin paljon. Hän siinä sitten rauhoitteli, että tytöt ovat nyt siinä iässä, että mallia otetaan isommista lapsista, ja sitten kokeillaan sitä käytännössä muihin. Ei siis mitään vakavaa. Oman lapsen myötä olen todella pannut sen merkille, että saa olla tarkkana miten asioita toisille (vanhemmille) ilmaisee heidän lapsestaan.

Tänään ollaankin neidin kanssa vietetty kotipäivää aamusta alkaen kaksin. Neiti sitten sai jonkun kevätflunssan ja nokka valui siihen malliin, että katsoin paremmaksi jäädä kotiin. Aamupäivä menikin sohvalla kölliessä ja voimia kerätessä, mutta iltapäivällä olikin jo ihan oma itsensä. Pidettiin vähän päivädiskoa ja leikittiin "Elefantti-marssia" ympäri kämppää. Ja jopas olikin sitten ihan eri ääni kellossa. Kummasti äiti kelpas. No tokihan isiäkään ei ollut tarjolla, mutta kuitenkin. Nukkumaan mennessä meinasi tuo äidin tarve mennä jo vähän ylikin. Yleensä neiti menee nukkumaan ilman mitään mutinoita, hyvät yöt ja peitto päälle ja se oli siinä. Mutta ei tänä iltana, ehei. Piti saada Ti-Tiä ja koiraa ja sitä ja tätä. Heti sohvalle päästyäni, alkoi sydäntä särkevä "äitiiii" huuto sängystä, eikä auttanut muu, kuin mennä takaisin. Siinä sitten neidin sohvalla syliteltiin ja loppu viimein käsikädessä yritettiin nukahtaa. Puolen tunnin jälkeen sängystä ei kuulunut enää muuta, kuin ajoittaista yskimistä, saa nähdä millainen yö tästäkin taas tulee. 

Huomenna tarkoitus olisi mennä ystäväni, jonka kaasona toimin elokuussa, kanssa tukkuun tekemään tarvittavia hankintoja. Iltapäivällä, jos neidin kunto antaa myöden, menemme tivoliin. 

Tämän loppuillan pyhitänkin itselleni Voice of Finlandin ja Nancyn merkeissä. Kirja alkaa olemaan loppu suoralla, vaikka monesti on tehnyt mieli se kesken jättää. On se sen verran ahdistavaa luettavaa.

Hyvää viikonloppua kaikille!

-H-