Marraskuu

Niin se kuukausi vain vaihtui. Uskomattoman nopeasti on mennyt tämä syksy. Kohta saa alkaa laskemaan päiviä joululomaan, jota tänäkin vuonna saamme neidin kanssa viettää ruhtinaalliset 2 viikkoa.  Tai oikeastaan vähän reilut. Innolla odottelen jo lomaa. Harmikseni joudun kyllä tunnustamaan, että varmaan ensimmäistä kertaa ikinä koen ahdistusta joulusta ja joulun vietosta.

Olemme seurustelumme alkuajoista lähtien ensimmäistä joulua lukuun ottamatta viettäneet joulun vuoroin omien vuoroin T:n vanhempien kanssa. Koska viime joulun olimme T: n porukoilla, on tänä vuonna omieni vuoro. Ahdistusta aiheuttaakin, yllätys yllätys, äiti. En ole ollut juomisen vuoksi häneen yhteydessä sitten syyskuun. Tuntuukin todella kamalalta ajatuskin istua hänen kanssaa mahdollisesti samassa joulupöydässä, niinkuin mitään ei taas olisi tapahtunut. Toisaalta taas jos äiti ei tule viettämään kanssamme joulua, joudun keksimään jälleen kerran neidille jonkin selityksen,  miksei mummi taaskaan ole mökillä. Tuntuu sydäntäsärkevältä nähdä pienen kasvot kysymässä, missä mummi on. Enkä kyllä kohta enää tiedä edes mitä hänelle vastata. Argh!!

Viime aikoina tuo äidin alkoholiongelma on aiheuttanut taas enemmän huolta ja ajatuksia kuin pitkään aikaan. Painiskelen aina vain sen ikusen kysymysken äärellä, että mitä tehdä. Laittaako todella ne välit lopullisesti katkolle vai odottako muutosta, jota ei 99% varmuudella ole tulossa. Vaikeita asioita..
Mutta nyt tähän viikonloppuun. Lauantaina olin neidin kanssa tämän kaverin luona halloween-bileissä. Kyseisiä juhlia oltiin odotettu kuin kuuta nousevaa ja vihdoinkin tuo suuri päivä koitti. Halloweenasu oli hankittu jo hyvissä ajoin ja ihmeen hyvin neiti malttoi olla pyytämättä sitä päälleen ennen aikoija. Lauantaiaamuna heti kun neiti sai silmöt auki, hän kysyi, että joko lähdetään. Aamupäivä menikin kotona touhutessa ja iltapäivällä sai viimein laittaa asun päälle ja lähteä juhlimaan.

Etukäteen olin itse vähän jännittänyt miten neiti halloween hulinasta selviää, arka kun on. Mutta hän suoriutui aivan loistavasti.  Ainoa pieni muotoisen paniikin aiheutti hetkellisesti kummitusasuun pukeutunut isompi lapsi, mutta tuostakin selvittiin ilman suurempia huutoja. Kaverin vanhemmat olivat koristelleet asuntonsa viimeisen päälle ja tarjoilukin oli teeman mukainen. Juhlan ehdoton kohokohta muksujen mielestä oli ulkona taskulamppujen kanssa tapahtunut aarteenetsintä. Neiti oli melko liikuttavan näköinen kulkiessaan lampun kanssa illan pimeydessä. Juhlat olivat kaikin puolin onnistuneet ja olin niin onnellinen,  kun saimme kutsun. Tuosta inspiroituneena päätimmekin pitää neidin ystäville joulukuu  alussa pikkujoulut :) En malta odottaa.

Tänään vuorossa olikin taas vaihteeksi kirppistelyä. Lähdimme koko perheen voimin Myyrmäki halliin kirppikselle. Sisko oli myös poikansa kanssa mukana ja shoppailun jälkeenhe tulivatkin vielä hhetkeksi meille oleilemaan ja syömään T:n tekemää kääretorttua, namskis.

Kirppikseltä mukaani tarttui ikioma työkalusetti! T:llä on kasa työkaluja, jotka aina ovat väärässä paikassa. Aina kun jotain tarvitsee, pitää ensin puoli tuntia etsiä kyseistä välinettä. Iskäni on aina välillä (kuunneltuaan lukuisia valituksiani) antanut minulle muutamamia työkaluja. Mutta enääpä ei tarvitse, nyt löytyy kaikki tarpeellinen ja onneksi ne on vieläpä vaaleanpunaisia, joten ei tarvitse pelätä, että menevät sekaisin ;) Tosin luulen, että joudun oman settini piilottamaan, jotta pysyvät varmasti tallessa.

Nyt hhetkeksi vielä omaa aikaa ja Netflixin pariin. Kauan odotettu Gossip girl kausi 5 on ilmestynyt ja olen kyseiseen sarjaan totaalisen koukussa. Hyvää viikonalkua kaikille!

-H-

P.s. Tarkoituksena oli liittää mukaan vielä muutama kuva, mutta jostain syystä tekniikka on taas minua vastaan. Lopetan taistelun 45 minutin jälkeen, täytyy yrittää jälki käteen ne liittää.

Uuteen nousuun

Hengissä ollaan! Vaikkakin täytyy myöntää, ettei viime kuukausina ole juuri siltä tuntunut. Paljon on tapahtunut ja kuitenkin tuntuu, ettei yhtään mitään.

Yritän nyt kuitenkin herätellä henkiin hautautuneen blogini, tuntuu että päässä pyörivät ajatukset on vain saatava ulos.

Loppukesä sisälsi jonkin verran mahtavia tapahtumia, joista teen sitten aivan oman postauksen. Samoin kuin uudesta käsityöharrastuksestani; klipsutaiteesta :)

Mutta päivitetäänpäs tämän hetken kuulumiset. Neiti siirtyi päiväkodissa isojen ryhmään, hurjaa. Ryhmässä onkin sitten nyt 3-5 vuotiaita lapsia. Neiti siirtyi sellaiseen ryhmään, ryhmään, joka ulkoilee ja retkeilee todella paljon. Mikä tietenkin sopii oikein hyhin, nii  ei tarvitse päiväkotipäivän jälkeen potea huonoa omatuntoa, jos ei enää lähdetäkään ulos. Ensimmäiset viikot meni todella nihkeästi. Neiti ei juurikaan leikkinyt (sisällä tai ulkona) kenenkään kanssa, seurasi toimintaa vain aikuisen vieressä. Retkillä saattoi toisinaan leikkiä vanhojen kavereiden kanssa, mutta siihen se sitten jäikin. Ryhmän aikuiset saivatkin minusta varmaan melko hysteerisen kuvan, kun joka päivä kyselin, että joko leikkii ja eikö vieläkään. Mutta sitten, eräänä syyskuun iltapäivänä, kun hain neidin, hän oli täysin uppoutunut leikkeihin muiden kanssa.  Hyvä etten alkanut itkemään onnesta, kun kyseisen tilanteen näin. Tuona samaisena päivänä neiti ensimmäisen kerran sanoi päiväkodissa olevan hauskaa! Viimeinkin toivon pilkahdus! Vaikkakin lähes joka aamu edelleenkin neiti ilmoittaa, ettei halua mennä päiväkotiin. Toisaalta hän kapinoi tällä hetkellä joka asiaa vastaan, oli se sitten nukkuminen, syöminen tai kauppaan lähteminen.

Oma pääni on viime päivinä ollut räjähdyspisteessä. Tai ei oikeastaan päivinä, vaan kuukausina.. Kaikki lähti liikkeelle alku syksystä,  kun kuulin, että 1/3 koirallani on kasvain takapuolessa. Romahdin puhelun aikana ja jälkeen aivan totaalisesti ja heti aloin jo mkettimään miten selittää neidille, ettei koiraa pian enää olekaan. Seuraavan romahduksen taustalla oli eläkkeellä oleva isäni, jolle koira on henki ja elämä. Sitten ei auttanut muu kuin odotella seuraavaa lääkärikäyntiä.

Seuraavan lääkärin jälkeen äiti (joka yllättäen oli taas kuvioissa) soitti ja kertoi, että keuhkokuvat on otettu ja kaikki on hyvin; keuhkoista löytyi jotakin massaa, mutta syytä huoleen ei ole. Ei mennyt kuin muutama tunti, kun sisko soittaa ja kertoo, ettei isi tai äiti itse voinut soittaa minulle. Puhelusta kävi ilmi, että porukat oli kutsuttu huoneeseen takaisin,  ja massst olivatkin etäpesäkkeitä. Ja taas tuli totaali romahdus. Asiaa ei auttanut lainkaan T, joka totesi, että sehän on vain koira, niitä saa aina lisää. Siinä vaiheessa olissn voinut sulloa T:n suuhun vaikka sukan. Hienovaraisesti suosittelin sulkemaan suunsa, eikä asiasta sen koomin keskusteltu.

Tällä hetkellä koiran tilanne on suhteellisen hyvä. Koepalaa keuhkoista ei ole otettu, tuttu eläinlääkäri suositteli ettei otetakaan, koska koira voi suhteellisen hyvin ja on virkeä. Mutta aika näyttää mitä tässä tapahtuu. Koira on kuitenkin jo 10v, että.. Olenkin jo valmiiksi etsinyt kirjan, jonka käyn kirjastosta neitiä varten lainaamassa, kun se aika koittaa.

Viimeisen viikon ajan olen kulkenut kuin sumussa. Kaikki alkoi viikko sitten maanantaina,  kun löysin päästäni (hävettää ja nolottaa ja v*tuttaa) elämäni ensimmäisen täin! "Onneksi" olin ilmoittanut olevani pois töistä neidin flunssan takia niin pääsimme heti tiistaiaamuna aloittamaan pesurumban. Ei muuta kuin heti aamusta apteekkiin ja shampoota ostamaan ja pesemään neidin ja omaa pehkoa. Ja kun hitto vie se pelkkä pesu ei riitä! Kannoin kaiken mahdollisen sohvatyynyistä lähtien saunaan ja ankara imurointi käynnistyi.Joka päivä kampasin hampaat irvessä päätäni ja koitin metsästää mahdollisia eläviä otuksia sekä heidän muniaan. Neidin päästä en löytänyt kuin yhden ainoan, eli olen omasta työpaikastani kutsumattomat vieraat saanut. Perjantai-iltana tukkas läpi käydessä löysin jälleen jonkun pienen p*rkeleen päästäni ja siinä vaiheessa olin jo valmis tarttumaan partakoneeseen ja tekemään Britneyt. T tuli onneksi hätiin ja päädyimme leikkaamaan puoleen selkään ulottuvat hiukseni olkapäille asti, ja lauantaina olikin edessä taas sama pesu-ja saunatusrumba. Hetki sitten T tutki pääni ja voisin 97% varmuudella sanoa, että tilanne on ohi.

Viimeinen viikko on ollut niin henkisesti rankka, että tästä kun selviän, selviän mistä vaan. Tai vaihtoehtoisesti romahdan lopullisesti. Tänään näin pitkästä aikaa ihanaa ystävääni ja hän valoi hieman valoa tähän tilanteeseen.

Kaikki ovat lohduttaneet, että sattuu sitä paremmissakin piireissä, mutta itselleni tämä on ollut todella kamalaa, noloa!! Mutta onpahan tämäkin koettu, ja toivon todella, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta!

Huh, tulihan pitkä vuodatus. Mutta oli ihanaa saada se pois! Ulkona alkaa muuten okemaan melko vilpakka, mitä ihmettä sitä pukee itselleen saatika neidille päälle huomenna! Vaikka on kyllä ihanaa, kun tulee syksy ja pimeät illat. Ostin lauantaina Koramöen pajutallista parvekkeelle kaksi uutta lyhtyä, T kun on onnistunut lähes kaikki kynttiläsysteemit sieltä hajottaa :D

Kirpeitä syysilmoja!

-H-

Täällä taas

Hellurei!

Päätin vihdoinkin ryhdistäytyä ja tarttua taas toimeen. Aikaa on kulunut aivan hävettävän kauan ja mitä enemmän sitä kului, sitä vaikeampaa oli tarttua toimeen. Jotenkin viikot ja kuukaudet ovat vain vilisseet ohitse..

Viime aikoina arki on tuntunut jotenkin todella vaikealta. Kaikki ahdistaa, vaikka siihen ei ole lainkaan syytä. Kotityöt kasaantuu ja jumpissakaan ei ole tullut käytyä. Kun osaisin nimetä syyn mistä vellova tunne johtuu, niin helpottaisi kovasti.

Luulen, että suuri syy ahdistukseeni on takaraivossa kummitteleva ikäkriisi. Täytin helmikuussa 28 ja kuuluisa kolmenkympin kriisi nostaa päätänsä. Helmikuun alkuviikot meni pähkäillessä, että tässäkö tää nyt sitten oli? On asuntolaina, omakotitalo maalla, lapsi.. Työkuvioissa olen tällä hetkelle ns. urani huipulla ellen päätä jatkaa opintoja lastentarhanopettajaksi. Mikä ei tällä hetkellä lainkaan houkuttele. T yritti lohdutella ja kysellä mahdollisesta alanvaihdosta, mutta en keksinyt mitä muutakaan haluaisin tehdä. Tykkään työstäni todella paljon ja työkavereista on muodostunut todella tärkeitä. Ja tällä hetkellä olen taas ihan sinut sen asian suhteen.

Mutta tää hiton arki!! Miten tähän saisi jotain muutosta? Päivät rullaa samalla kaavalla toisensa perään. Välillä tuntuu, että T:n ehdottama kodinhoitaja tulisi todellakin tarpeeseen. Vaikkakaan en halua ketään vierasta ihmistä käpälöimään kotiimme eikä tosin sitä ylimääräistä rahaakaan ole.

Olimme perheen kesken Tallinnassa yhden yön helmikuun lopussa ja se antoi pienen pakohetken arkeen. Käytiin katsomassa Titanic-näyttelyä ja hyödynsimme hotellin allasosastoa. Sain jopa hetken itselleni, kun T meni neidin kanssa uimaan ja itse pääsin kokeilemaan kalapedikyyriä. Ja se oli aivan ihanaa! 15 minuuttia istuin jalat altaassa ja pikku kalat teki työtänsä. Kalakäsittelyn jälkeen kuivat koppura jalkani tuntui todella pehmeiltä ja rentoutuneilta. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan mikäli siihen tulee tilaisuus.

Onneksi neiti tuntuu tällä hetkellä toimivan kuin unelma. Pitkän aikaa nukkumaan meneminen oli taistelua ja heräämiset monta kertaa yössä oli jokapäiväistä. Hyviä öitä ollessa takana n. kahden viikon verran, T laskeskeli että tuo vaihe kesti viime vuoden kesäkuusta siihen hetkeen asti, joka taisi olla ehkä helmikuussa (sekin). Eli ei siis ihmekkään, että meinasi flipata :D

Ainoa mistä tällä hetkellä neidin kanssa väännämme lähes päivittäin on syöminen. Kuten olen varmaan kertonut, en voi sietää ruokapöydässä pelleilyä ja sitä viime kuukaudet ovat todella olleet. Olemme yrittäneet hyvällä ja olemme yrittäneet pahalla. Tuntuu todella pahalta kun menettää hermonsa pienelle tämän syömättömyydestä, mutta turhauttaa niin vietävästi laittaa ruokaa ja toinen vain närppii. Eikä kyse siis ole siitä, että neiti napostelisi ruokailujen välissä tai muuta. Neiti ei vain syö. On päiviä, kun hän ei syö muuta kuin aamupalan ja päivän aikana hyvällä tuurilla banaanin. Ja on päiviä, kun hän ruokapöydästä lähtöpassit saatuaan itkee keskellä lattiaa, että on nälkä. Siinä vaiheessa sisintä kalvaa todella kovaa. Mutta minkäs teet. Olemme nyt päättäneet kokeilla, että ollessamme syömässä, emme kiinnitä neidin syömiseen juurikaan huomiota ja kun tarpeeksi aikaa on kulunut, niin lautanen otetaan pois, oli syöty tai ei. Katsotaan nyt miten se sujuu.

Olemme neidin kanssa olleet keskiviikosta asti tyttöjen kesken, kun T laskettelemassa Rukalla. Neiti on saanut poikkeuksellisesti nukkua vieressäni ja olemme touhuilleet tyttöjen juttuja. Ostin eilen neidille vapuksi prinsessamekon sekä leppäkertun viitan sekä -myssyn. Pari päivää sisällä ollessamme kotona onkin viilettänyt leppäkerttuprinsessa kaikkine kruunuineen ja taikasauvoineen.

Tätä kirjoittaessa taas tajusi miten hyvin asiani oikeastaan ovatkaan. On kiva koti, ihana perhe, työpaikka ja ystäviä. Pala sisälläni pieneni hieman.

Rentouttavaa viikonlopun jatkoa.

-H-

Hävettää..

Siis voi hemmetti, että hävettää! Ja ottaa päähän! Viime postauksesta on kulunut aikaa AIVAN liian kauan. Jotenkin noi päivät ja viikot vaan vyöryi yli ja mitä kauemmin aikaa meni, sitä suurempi kynnys oli aloittaa kirjoittaminen. Mutta tässä sitä taas ollaan. Ja toivon mukaan seuraavaan kertaan ei kulu yhtä kauan.

Viime viikkoina olo on ollut jotenkin tosi väsynyt ja uupunut. Voimaton suorastaan. Tuntuu, että koko ajan tapahtuu niin paljon ja kuitenkaan ei tapahdu yhtään mitään.

Neiti on saanut päällensä aivan järkyttävän uhmaiän. Joka asiasta pitää vääntää ja kääntää. Jokainen asia pitää hoitaa joko kiristäen, uhkaillen tai lahjoen. Parhaani mukaan yritän pitää oman pääni kasassa ja olla menettämättä malttiani, mutta läheskään joka kerta en siihen pysty. Neiti huutaa ja minä tiuskin. Sitten neiti itkee ja melkein äitikin itkee. Ja ai että sitä vuosisadan p*skin äiti tunnetta mikä sitä seuraa. Sitten tilanne sovitaan, halitaan ja pyydetään anteeksi, ja suurin piirtein tunnin päästä sama tilanne on taas edessä jostakin uudesta asiasta. 

Tänään meillä tosin oli suhteellisen hyvä päivä. Päiväkodista päästiin ilman raivoa kotiin. Olin neidille luvannut, että lähtisimme kahdestaan bussiretkelle Vuosaareen. Näemme Vuosaaren bussin lähes joka aamu, kun menemme päiväkotiin ja neiti on sen nyt jollain tasolla oppinut, että tuonne se kyseinen bussi kääntyy. T:llä oli tänään kouluilta, joten otimme ja lähdettiin käymään ranskalaisilla Vuokissa. Neiti oli aluksi täysin vakuuttunut, että Vuosaaresta löytäisimme leijonia ja kirahveja (luuli meidän menevän Korkeasaareen). Onneksi pettymys ei ollut kovin suuri, kun tajusi, ettei sieltä mitään elukoita löytynyt. Ranskalaisten jälkeen kävimme eräästä liikkeestä noukkimassa isälle jotain ensi viikonlopuksi. Jotain mikä toimittaa hää-, syntymä- ja isänpäivälahjan virkaa :D Ostosten jälkeen suuntasimmekin sitten metrolla kotia kohti.

Oman äitini kanssa tilanne taas kärjistyi.. Teimme jokin aikaa sitten pieni muotoisen välirauhan. Anteeksipyyntöä ei kuulunut, eikä välimme muutenkaan palautuneet "normaali"tasolle. Äitihän tästä oli pahoillaan. Odotti varmaan, että saman tien olisin niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja aina ennen olen ollutkin. Lähinnä tein rauhan neidin takia. Podin huonoa omatuntoa siitä, ettei neiti tapaa mummiaan. Eräänä kauniina päivänä sovinkin sitten äidin kanssa, että voivat käydä neidin hakemassa päiväkodista ja olla tämän kanssa meillä sillä aikaa, kun käyn tanssitunnilla. Sekä mummi että neiti olivat tästä käänteestä varsin tyytyväisiä ja itsellänikin oli ihan suhteellisen hyvät fiilikset.

Kunnes.. Kuulen siskolta, että kappas, äidin jalka onkin niin parantunut, että pulloon pystyy taas tarttumaan. Hemmetti, että tämän mamman kuppi meni nurin. Laitoinkin sitten viestiä sinne päin, että on pitänyt taas alkaa kännäämään. Äidiltä tuli vastaus, että kai sitä kotonaan saa vaikka päällään seistä. Koska tunteeni kuumenevat tämän asian tiimoilta nollasta sataan alle 10 sekunnin, laitoin takaisin, että jos hän on sitä mieltä että voi leikkiä yhden päivän mummia ja sen jälkeen palata juopon rooliin, niin fine, mutta tehköön sen ilman meitä. 

Tällä viikolla sain siskolta kuulla, että äiti hänelle joka ilta toivottelee hyvät yöt ja muutenkin soittelee, vaikka heilläkin välit rakoilee. Ja taas kiehahti. Kysyinkin äidiltä, miksi koittaa paikkailla välejään vain toiseen meistä. En koskaan saanut tuohon kysymykseen vastausta. Vaikka toisaalta mitäpä tuolla on väliä. Tällä hetkellä vaikka tämä tuntuukin h*lvetin rankalta, luulen kuitenkin loppu pelissä tehneeni oikean ratkaisun. Toki toivon, neidinkin takia, että tämä ei olisi lopullista, mutta jos sama tahti jatkuu, niin muuta vaihtoehtoa ei ole. Niin monta (liian monta) vuotta on mennyt jo tällaisessa välitilassa, enkä muutenkaan muista milloin viimeksi välimme on äidin kanssa olleet niinkuin äidillä ja tyttärellä. Eli yhteenvetona voisi varmaankin sanoa, ettei neidillä ole mummia, eikä mulla äitiä..

Pääsääntöisesti siis elämämme rullaa samoilla raiteilla, kuin viime postauksenkin aikaan. Viikkoihin on mahtunut Sirkus Finlandiaa, Ti-Ti konserttia, tanssitunteja. Itkua, naurua, raivoa ja rakkautta. 

Käytiin viime viikonloppuna lyhtypajassa neidin kanssa tekemässä lyhty. Aika liikuttava vaikka itse sanonkin.

Näillä tunnelmilla kohti halloween viikonloppua. Yritän saada pidettyä itseäni niskasta sen verran, ettei näin pitkiä taukoja pääse tulemaan.

-H-

Elämän suurien kysymysten äärellä

Viimeisen kuukauden ajan olen ollut puhumatta äitini kanssa. Niin kauan kuin muistan, äiti on tukeutunut pulloon.. Ja usein. Ja paljon. Eli voisi sanoa, että hän on alkoholisti. Syy kuin syy, aina siihen löytyi läheltä ratkaisu.

Nuorempana tuo ei tuntunut niin suurelta asialta, varsinkaan viikonloppuisin. Olihan se kiva päästä kaverin luo yökylään isän ollessa siskon kanssa mökillä. Tai vaihtoehtoisesti saada se kaveri meille yökylään ja viettää ilta kahdestaan kaverin kanssa. Jossain vaiheessa äidin jäädessä työttömäksi se ei ollutkaan enää niin siistiä, ettei koulun jälkeen voinut viedä kavereita kotiin, kun ei tiennyt mikä siellä odottaa..

Enemmän ja vähämmän olen aikuistumiseni aikana tätä asiaa mielessäni käännellyt ja väännellyt. Äiti on niin monia siltoja sukulaisiinsa polttanut tuon kuningas alkoholin takia, ja välit omaan tyttäreen alkaa olemaan myös vaakalaudalla. Kuinka monestikaan sovitut tapaamiset on peruuntunut äidin ollessa kännissä/krapulassa. Tai kuinka usein hän on muka skarpannut ja tullut paikalle vaikka kaikki tietää mikä totuus on. 

Ollessani synnyttämässä neitiämme maailmaan, äidillä oli parempaa tekemistä. Synnytykseni oli todella rankka, joten olisi ollut ihanaa saada sen jälkeen tukeutua omaan äitiin. Äiti ei myöskään ensimmäistä lapsenlapseansa tullut sairaalaan tapaamaan. Neidin ensimmäisinä elinpäivinä tytöllä epäiltiin olevan downin syndrooma. Testit tehtiin, ja neiti osoittautui täysin terveeksi. Tätä en ole koskaan äidille voinut kertoa, koska hän olisi sen "murheen" myötä saanut jälleen syyn tarttua pulloon. 

Oltuamme muutaman päivän vastasyntyneen kanssa kotona, äitini suvaitsi soittaa kuin mitään ei olisi tapahtunut (niinkuin aina) ja kyseli kuulumisia. Tiedusteluuni minkä takia hän ei aikaisemmin ollut soittanut tai tullut käymään sain vastaukseksi, että hänellä oli ollut pa*ka päivä. Ai niinkö? Itse makasin sairaalassa pahasti revenneenä mahdollisen down-vauvan kanssa. 

Välimme on näiden kahden vuoden aikana olleet välillä huonot, välillä paremmat. Äiti on ollut neitiä hoitamassa neidin ollessa sairas, ettei meille olisi tullut juurikaan poissaoloja töistä.

Tilanne kärjistyi huippuunsa ystäviemme 10-vuotis hääjuhlien aikaan, josta olenkin vähän kertonut. Äidin piti tulla tyttöjä hoitamaan. Onneksi tosiaan tunnen tapauksen, joten meillä oli se varasuunnitelma. Keskiviikkoiltana äiti lähti kyydillämme pois mökiltä ja sovittiin sitten, että hän tulee jo perjantaina meille siskoni kyydillä. No ei tullut. Torstai-iltana koitin hänelle soittaa, mutta ei vastannut puhelimeen. Siskolle sanoi olleensa nukkumassa. Just. Perjantai-iltana äiti soitti ja hyvä kun sai sanaa suustaan. Tein hänelle selväksi, ettei hän todellakaan ole tulossa lapsenvahdiksi, ja siinä sivussa ilmoitin myös, ettei hänen takiaan päästä juhliin ollenkaan. Siinähän sai kärvistellä.

Muutama päivä juhlien jälkeen kuulin, että äiti oli (kännissä tietenkin) murtanut jalkansa. En tehnyt elettäkään, että olisin muuttanut suunnitelmia päästäkseni häntä sairaalaan katsomaan. Emme myöskään ole noiden tapahtumien jälkeen puhuneet.

Viime viikonloppuna tuli viesti, jossa hän pyysi anteeksiantoa ja että saisi joskus nähdä vielä neitiä. Minkä takia minä olen se, jonka täytyy aina unohtaa ja antaa anteeksi? Mikäli nyt taas "unohtaisin", ei menisi kauaakaan, kun tulisi taas uusi vastaava tilanne. Ikävää neidillekin koittaa selittää miksi mummi ei olekaan mökillä. Ei aikuinen ihminen voi kadota pienen lapsen elämästä noin vain ja palata kuukauden päästä, kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan.

En todellakaan enää tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Tai ajatella. Toiset ovat sitä mieltä, että pitäisi koittaa puhua. Mitä se puhuminen muka muuttaa? Jos vika on kaikissa muissa paitsi asianomaisessa itsessään. Ja ihan kuin tästä ei olisi jo puhuttu.. Ja toiset ovat sitä mieltä, että ihminen, joka aiheuttaa elämässä enemmän negatiivista kuin positiivista ei ole säilyttämisen arvoinen. Tälläkin hetkellä tiedän äitini toivovan, että voisimme puhua. Mutta luulen, etten ole siihen valmis.. Enkä tiedä olenko koskaan..

Monet kerrat olen asian tiimoilta itkenyt ja raivonnut. Ja monta kertaa tulen varmasti vielä niin tekemäänkin. Mutta miten korjata luottamus, joka on niin monesti särkynyt.

Tämän asian kirjoittaminen kevensi hieman taakkaani. Kenties jonain päivänä tähän saadaan jokin ratkaisu..

-H-

Kaikki hyvä loppuu aikanaan..

Huomenna se koittaa. Nimittäin paluu arkeen. Kuuden viikon kesäloma hujahti kuin siivillä. Toisaalta tuntuu, että lomalla ei olisi saanut mitään aikaiseksi. Toisaalta taas tuntuu, että olisi ollut vielä pidemmänkin aikaa lomalla. Vaikka onhan puolitoista kuukautta melko pitkä loma ;)

Joku fiksu sanoi viime viikolla telkkarissa, että mikäli töihin paluu loman jälkeen ahdistaa, merkitsee se täydellistä töistä irroittautumista. Ja voin kuulkaa kertoa, että kyllä ahdistaa!! Yleensä loman jälkeen olen palannut töihin innoikkailla fiiliksillä. Jopa hoitovapaan jälkeen puhkuin intoa ja odotin töihin paluuta.

Mutta en nyt. Kauhulla odotan aamuheräämisiä ja ylipäätään sitä kaikkea mitä töissä oleminen pitää sisällään. Neidin puoli omaisuutta pitää taas raahata päiväkotiin. Onneksi tyttö itse on koko tämän viikon puhunut innoissaan päiväkodista ja kavereistaan. Tämä hieman lieventää paniikkia. Tiedä sitten mitä huomisaamu tuo tullessaan, kun hipsin neitiä herättelemään.

Työstäni pitävänä ihmisenä tämän hetkiset fiilikset tuntuvat pelottavilta. Mitä on tapahtunut? Tai tapahtumassa? Onko todella noin, että irtautuminen on vain ollut niin voimakas. Toivon koko sydämestäni, että työinto löytyy jostain. Ja eiköhän se löydykin. Työkaverini on niin mahtavia, että mikäli tämä syksy on ollenkaan viime toimintakauden kaltainen, naurulta ei voi välttyä.

Olen viime viikkoina oikein kunnolla ryhdistäytynyt ja alkanut käymään jumpissa aktiivisemmin. Olen pyrkinyt 2-3 kertaa viikossa käymään erilaisilla tunneilla. Yhdeksi suureksi suosikiksi on nousut Absolution, 30 minuuttia sellaista keskivartalorääkkiä, että oksat pois! Jos tuolla ei tuloksia synny, niin ei sitten millään. Tokihan tietysti se ruokavaliokin.. Köhköh.

Tänään kävin kokeilemassa Bodybalancea, joka on sekoitus joogaa, tai chi:ta ja pilatesta. Ja täytyy sanoa, että pidin kovasti. Jooga ja pilates tuntuu hieman haastavilta, koska se hengitys on siinä niin suuressa roolissa. Ja molemmat on melko hidastempoisia. Mutta tuo balance tuntui omalta. Tempo oli nopeahkoa, ja hengityksen merkitystä ei liioin korostettu. Menen ehdottomasti vielä toisenkin kerran.

Olen myös löytämässä sisältäni pientä nyrkkisankaria. Innostuin kokeilemaan salilla nyrkkeilysäkkiä, ja huh, miten se oli hauskaa! Napit korville, hyvää musiikkia soimaan ja ei muuta kuin antaa heilua. Aikaa ennen neitiä, kävin säännöllisesti salilla kuntonyrkkeilyssä. Täytyykin selvitellä onkohan SATSissa mahdollisuutta päästä mätkimään. Kesäkunto 2014, täältä tullaan. Ehkä ;)

Täytyykin tästä lähteä etsimään vielä neidin loput tavarat kasaan. Työavaimetkin olisi kova juttu. Hyvää lomaa niille, joilla se alkaa/jatkuu. Ja tsemppiä töihin paluuseen niille, joilla se huomenna on edessä.

-H-