Uuteen nousuun

Hengissä ollaan! Vaikkakin täytyy myöntää, ettei viime kuukausina ole juuri siltä tuntunut. Paljon on tapahtunut ja kuitenkin tuntuu, ettei yhtään mitään.

Yritän nyt kuitenkin herätellä henkiin hautautuneen blogini, tuntuu että päässä pyörivät ajatukset on vain saatava ulos.

Loppukesä sisälsi jonkin verran mahtavia tapahtumia, joista teen sitten aivan oman postauksen. Samoin kuin uudesta käsityöharrastuksestani; klipsutaiteesta :)

Mutta päivitetäänpäs tämän hetken kuulumiset. Neiti siirtyi päiväkodissa isojen ryhmään, hurjaa. Ryhmässä onkin sitten nyt 3-5 vuotiaita lapsia. Neiti siirtyi sellaiseen ryhmään, ryhmään, joka ulkoilee ja retkeilee todella paljon. Mikä tietenkin sopii oikein hyhin, nii  ei tarvitse päiväkotipäivän jälkeen potea huonoa omatuntoa, jos ei enää lähdetäkään ulos. Ensimmäiset viikot meni todella nihkeästi. Neiti ei juurikaan leikkinyt (sisällä tai ulkona) kenenkään kanssa, seurasi toimintaa vain aikuisen vieressä. Retkillä saattoi toisinaan leikkiä vanhojen kavereiden kanssa, mutta siihen se sitten jäikin. Ryhmän aikuiset saivatkin minusta varmaan melko hysteerisen kuvan, kun joka päivä kyselin, että joko leikkii ja eikö vieläkään. Mutta sitten, eräänä syyskuun iltapäivänä, kun hain neidin, hän oli täysin uppoutunut leikkeihin muiden kanssa.  Hyvä etten alkanut itkemään onnesta, kun kyseisen tilanteen näin. Tuona samaisena päivänä neiti ensimmäisen kerran sanoi päiväkodissa olevan hauskaa! Viimeinkin toivon pilkahdus! Vaikkakin lähes joka aamu edelleenkin neiti ilmoittaa, ettei halua mennä päiväkotiin. Toisaalta hän kapinoi tällä hetkellä joka asiaa vastaan, oli se sitten nukkuminen, syöminen tai kauppaan lähteminen.

Oma pääni on viime päivinä ollut räjähdyspisteessä. Tai ei oikeastaan päivinä, vaan kuukausina.. Kaikki lähti liikkeelle alku syksystä,  kun kuulin, että 1/3 koirallani on kasvain takapuolessa. Romahdin puhelun aikana ja jälkeen aivan totaalisesti ja heti aloin jo mkettimään miten selittää neidille, ettei koiraa pian enää olekaan. Seuraavan romahduksen taustalla oli eläkkeellä oleva isäni, jolle koira on henki ja elämä. Sitten ei auttanut muu kuin odotella seuraavaa lääkärikäyntiä.

Seuraavan lääkärin jälkeen äiti (joka yllättäen oli taas kuvioissa) soitti ja kertoi, että keuhkokuvat on otettu ja kaikki on hyvin; keuhkoista löytyi jotakin massaa, mutta syytä huoleen ei ole. Ei mennyt kuin muutama tunti, kun sisko soittaa ja kertoo, ettei isi tai äiti itse voinut soittaa minulle. Puhelusta kävi ilmi, että porukat oli kutsuttu huoneeseen takaisin,  ja massst olivatkin etäpesäkkeitä. Ja taas tuli totaali romahdus. Asiaa ei auttanut lainkaan T, joka totesi, että sehän on vain koira, niitä saa aina lisää. Siinä vaiheessa olissn voinut sulloa T:n suuhun vaikka sukan. Hienovaraisesti suosittelin sulkemaan suunsa, eikä asiasta sen koomin keskusteltu.

Tällä hetkellä koiran tilanne on suhteellisen hyvä. Koepalaa keuhkoista ei ole otettu, tuttu eläinlääkäri suositteli ettei otetakaan, koska koira voi suhteellisen hyvin ja on virkeä. Mutta aika näyttää mitä tässä tapahtuu. Koira on kuitenkin jo 10v, että.. Olenkin jo valmiiksi etsinyt kirjan, jonka käyn kirjastosta neitiä varten lainaamassa, kun se aika koittaa.

Viimeisen viikon ajan olen kulkenut kuin sumussa. Kaikki alkoi viikko sitten maanantaina,  kun löysin päästäni (hävettää ja nolottaa ja v*tuttaa) elämäni ensimmäisen täin! "Onneksi" olin ilmoittanut olevani pois töistä neidin flunssan takia niin pääsimme heti tiistaiaamuna aloittamaan pesurumban. Ei muuta kuin heti aamusta apteekkiin ja shampoota ostamaan ja pesemään neidin ja omaa pehkoa. Ja kun hitto vie se pelkkä pesu ei riitä! Kannoin kaiken mahdollisen sohvatyynyistä lähtien saunaan ja ankara imurointi käynnistyi.Joka päivä kampasin hampaat irvessä päätäni ja koitin metsästää mahdollisia eläviä otuksia sekä heidän muniaan. Neidin päästä en löytänyt kuin yhden ainoan, eli olen omasta työpaikastani kutsumattomat vieraat saanut. Perjantai-iltana tukkas läpi käydessä löysin jälleen jonkun pienen p*rkeleen päästäni ja siinä vaiheessa olin jo valmis tarttumaan partakoneeseen ja tekemään Britneyt. T tuli onneksi hätiin ja päädyimme leikkaamaan puoleen selkään ulottuvat hiukseni olkapäille asti, ja lauantaina olikin edessä taas sama pesu-ja saunatusrumba. Hetki sitten T tutki pääni ja voisin 97% varmuudella sanoa, että tilanne on ohi.

Viimeinen viikko on ollut niin henkisesti rankka, että tästä kun selviän, selviän mistä vaan. Tai vaihtoehtoisesti romahdan lopullisesti. Tänään näin pitkästä aikaa ihanaa ystävääni ja hän valoi hieman valoa tähän tilanteeseen.

Kaikki ovat lohduttaneet, että sattuu sitä paremmissakin piireissä, mutta itselleni tämä on ollut todella kamalaa, noloa!! Mutta onpahan tämäkin koettu, ja toivon todella, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta!

Huh, tulihan pitkä vuodatus. Mutta oli ihanaa saada se pois! Ulkona alkaa muuten okemaan melko vilpakka, mitä ihmettä sitä pukee itselleen saatika neidille päälle huomenna! Vaikka on kyllä ihanaa, kun tulee syksy ja pimeät illat. Ostin lauantaina Koramöen pajutallista parvekkeelle kaksi uutta lyhtyä, T kun on onnistunut lähes kaikki kynttiläsysteemit sieltä hajottaa :D

Kirpeitä syysilmoja!

-H-

Hävettää..

Siis voi hemmetti, että hävettää! Ja ottaa päähän! Viime postauksesta on kulunut aikaa AIVAN liian kauan. Jotenkin noi päivät ja viikot vaan vyöryi yli ja mitä kauemmin aikaa meni, sitä suurempi kynnys oli aloittaa kirjoittaminen. Mutta tässä sitä taas ollaan. Ja toivon mukaan seuraavaan kertaan ei kulu yhtä kauan.

Viime viikkoina olo on ollut jotenkin tosi väsynyt ja uupunut. Voimaton suorastaan. Tuntuu, että koko ajan tapahtuu niin paljon ja kuitenkaan ei tapahdu yhtään mitään.

Neiti on saanut päällensä aivan järkyttävän uhmaiän. Joka asiasta pitää vääntää ja kääntää. Jokainen asia pitää hoitaa joko kiristäen, uhkaillen tai lahjoen. Parhaani mukaan yritän pitää oman pääni kasassa ja olla menettämättä malttiani, mutta läheskään joka kerta en siihen pysty. Neiti huutaa ja minä tiuskin. Sitten neiti itkee ja melkein äitikin itkee. Ja ai että sitä vuosisadan p*skin äiti tunnetta mikä sitä seuraa. Sitten tilanne sovitaan, halitaan ja pyydetään anteeksi, ja suurin piirtein tunnin päästä sama tilanne on taas edessä jostakin uudesta asiasta. 

Tänään meillä tosin oli suhteellisen hyvä päivä. Päiväkodista päästiin ilman raivoa kotiin. Olin neidille luvannut, että lähtisimme kahdestaan bussiretkelle Vuosaareen. Näemme Vuosaaren bussin lähes joka aamu, kun menemme päiväkotiin ja neiti on sen nyt jollain tasolla oppinut, että tuonne se kyseinen bussi kääntyy. T:llä oli tänään kouluilta, joten otimme ja lähdettiin käymään ranskalaisilla Vuokissa. Neiti oli aluksi täysin vakuuttunut, että Vuosaaresta löytäisimme leijonia ja kirahveja (luuli meidän menevän Korkeasaareen). Onneksi pettymys ei ollut kovin suuri, kun tajusi, ettei sieltä mitään elukoita löytynyt. Ranskalaisten jälkeen kävimme eräästä liikkeestä noukkimassa isälle jotain ensi viikonlopuksi. Jotain mikä toimittaa hää-, syntymä- ja isänpäivälahjan virkaa :D Ostosten jälkeen suuntasimmekin sitten metrolla kotia kohti.

Oman äitini kanssa tilanne taas kärjistyi.. Teimme jokin aikaa sitten pieni muotoisen välirauhan. Anteeksipyyntöä ei kuulunut, eikä välimme muutenkaan palautuneet "normaali"tasolle. Äitihän tästä oli pahoillaan. Odotti varmaan, että saman tien olisin niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja aina ennen olen ollutkin. Lähinnä tein rauhan neidin takia. Podin huonoa omatuntoa siitä, ettei neiti tapaa mummiaan. Eräänä kauniina päivänä sovinkin sitten äidin kanssa, että voivat käydä neidin hakemassa päiväkodista ja olla tämän kanssa meillä sillä aikaa, kun käyn tanssitunnilla. Sekä mummi että neiti olivat tästä käänteestä varsin tyytyväisiä ja itsellänikin oli ihan suhteellisen hyvät fiilikset.

Kunnes.. Kuulen siskolta, että kappas, äidin jalka onkin niin parantunut, että pulloon pystyy taas tarttumaan. Hemmetti, että tämän mamman kuppi meni nurin. Laitoinkin sitten viestiä sinne päin, että on pitänyt taas alkaa kännäämään. Äidiltä tuli vastaus, että kai sitä kotonaan saa vaikka päällään seistä. Koska tunteeni kuumenevat tämän asian tiimoilta nollasta sataan alle 10 sekunnin, laitoin takaisin, että jos hän on sitä mieltä että voi leikkiä yhden päivän mummia ja sen jälkeen palata juopon rooliin, niin fine, mutta tehköön sen ilman meitä. 

Tällä viikolla sain siskolta kuulla, että äiti hänelle joka ilta toivottelee hyvät yöt ja muutenkin soittelee, vaikka heilläkin välit rakoilee. Ja taas kiehahti. Kysyinkin äidiltä, miksi koittaa paikkailla välejään vain toiseen meistä. En koskaan saanut tuohon kysymykseen vastausta. Vaikka toisaalta mitäpä tuolla on väliä. Tällä hetkellä vaikka tämä tuntuukin h*lvetin rankalta, luulen kuitenkin loppu pelissä tehneeni oikean ratkaisun. Toki toivon, neidinkin takia, että tämä ei olisi lopullista, mutta jos sama tahti jatkuu, niin muuta vaihtoehtoa ei ole. Niin monta (liian monta) vuotta on mennyt jo tällaisessa välitilassa, enkä muutenkaan muista milloin viimeksi välimme on äidin kanssa olleet niinkuin äidillä ja tyttärellä. Eli yhteenvetona voisi varmaankin sanoa, ettei neidillä ole mummia, eikä mulla äitiä..

Pääsääntöisesti siis elämämme rullaa samoilla raiteilla, kuin viime postauksenkin aikaan. Viikkoihin on mahtunut Sirkus Finlandiaa, Ti-Ti konserttia, tanssitunteja. Itkua, naurua, raivoa ja rakkautta. 

Käytiin viime viikonloppuna lyhtypajassa neidin kanssa tekemässä lyhty. Aika liikuttava vaikka itse sanonkin.

Näillä tunnelmilla kohti halloween viikonloppua. Yritän saada pidettyä itseäni niskasta sen verran, ettei näin pitkiä taukoja pääse tulemaan.

-H-