Hävettää..

Siis voi hemmetti, että hävettää! Ja ottaa päähän! Viime postauksesta on kulunut aikaa AIVAN liian kauan. Jotenkin noi päivät ja viikot vaan vyöryi yli ja mitä kauemmin aikaa meni, sitä suurempi kynnys oli aloittaa kirjoittaminen. Mutta tässä sitä taas ollaan. Ja toivon mukaan seuraavaan kertaan ei kulu yhtä kauan.

Viime viikkoina olo on ollut jotenkin tosi väsynyt ja uupunut. Voimaton suorastaan. Tuntuu, että koko ajan tapahtuu niin paljon ja kuitenkaan ei tapahdu yhtään mitään.

Neiti on saanut päällensä aivan järkyttävän uhmaiän. Joka asiasta pitää vääntää ja kääntää. Jokainen asia pitää hoitaa joko kiristäen, uhkaillen tai lahjoen. Parhaani mukaan yritän pitää oman pääni kasassa ja olla menettämättä malttiani, mutta läheskään joka kerta en siihen pysty. Neiti huutaa ja minä tiuskin. Sitten neiti itkee ja melkein äitikin itkee. Ja ai että sitä vuosisadan p*skin äiti tunnetta mikä sitä seuraa. Sitten tilanne sovitaan, halitaan ja pyydetään anteeksi, ja suurin piirtein tunnin päästä sama tilanne on taas edessä jostakin uudesta asiasta. 

Tänään meillä tosin oli suhteellisen hyvä päivä. Päiväkodista päästiin ilman raivoa kotiin. Olin neidille luvannut, että lähtisimme kahdestaan bussiretkelle Vuosaareen. Näemme Vuosaaren bussin lähes joka aamu, kun menemme päiväkotiin ja neiti on sen nyt jollain tasolla oppinut, että tuonne se kyseinen bussi kääntyy. T:llä oli tänään kouluilta, joten otimme ja lähdettiin käymään ranskalaisilla Vuokissa. Neiti oli aluksi täysin vakuuttunut, että Vuosaaresta löytäisimme leijonia ja kirahveja (luuli meidän menevän Korkeasaareen). Onneksi pettymys ei ollut kovin suuri, kun tajusi, ettei sieltä mitään elukoita löytynyt. Ranskalaisten jälkeen kävimme eräästä liikkeestä noukkimassa isälle jotain ensi viikonlopuksi. Jotain mikä toimittaa hää-, syntymä- ja isänpäivälahjan virkaa :D Ostosten jälkeen suuntasimmekin sitten metrolla kotia kohti.

Oman äitini kanssa tilanne taas kärjistyi.. Teimme jokin aikaa sitten pieni muotoisen välirauhan. Anteeksipyyntöä ei kuulunut, eikä välimme muutenkaan palautuneet "normaali"tasolle. Äitihän tästä oli pahoillaan. Odotti varmaan, että saman tien olisin niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja aina ennen olen ollutkin. Lähinnä tein rauhan neidin takia. Podin huonoa omatuntoa siitä, ettei neiti tapaa mummiaan. Eräänä kauniina päivänä sovinkin sitten äidin kanssa, että voivat käydä neidin hakemassa päiväkodista ja olla tämän kanssa meillä sillä aikaa, kun käyn tanssitunnilla. Sekä mummi että neiti olivat tästä käänteestä varsin tyytyväisiä ja itsellänikin oli ihan suhteellisen hyvät fiilikset.

Kunnes.. Kuulen siskolta, että kappas, äidin jalka onkin niin parantunut, että pulloon pystyy taas tarttumaan. Hemmetti, että tämän mamman kuppi meni nurin. Laitoinkin sitten viestiä sinne päin, että on pitänyt taas alkaa kännäämään. Äidiltä tuli vastaus, että kai sitä kotonaan saa vaikka päällään seistä. Koska tunteeni kuumenevat tämän asian tiimoilta nollasta sataan alle 10 sekunnin, laitoin takaisin, että jos hän on sitä mieltä että voi leikkiä yhden päivän mummia ja sen jälkeen palata juopon rooliin, niin fine, mutta tehköön sen ilman meitä. 

Tällä viikolla sain siskolta kuulla, että äiti hänelle joka ilta toivottelee hyvät yöt ja muutenkin soittelee, vaikka heilläkin välit rakoilee. Ja taas kiehahti. Kysyinkin äidiltä, miksi koittaa paikkailla välejään vain toiseen meistä. En koskaan saanut tuohon kysymykseen vastausta. Vaikka toisaalta mitäpä tuolla on väliä. Tällä hetkellä vaikka tämä tuntuukin h*lvetin rankalta, luulen kuitenkin loppu pelissä tehneeni oikean ratkaisun. Toki toivon, neidinkin takia, että tämä ei olisi lopullista, mutta jos sama tahti jatkuu, niin muuta vaihtoehtoa ei ole. Niin monta (liian monta) vuotta on mennyt jo tällaisessa välitilassa, enkä muutenkaan muista milloin viimeksi välimme on äidin kanssa olleet niinkuin äidillä ja tyttärellä. Eli yhteenvetona voisi varmaankin sanoa, ettei neidillä ole mummia, eikä mulla äitiä..

Pääsääntöisesti siis elämämme rullaa samoilla raiteilla, kuin viime postauksenkin aikaan. Viikkoihin on mahtunut Sirkus Finlandiaa, Ti-Ti konserttia, tanssitunteja. Itkua, naurua, raivoa ja rakkautta. 

Käytiin viime viikonloppuna lyhtypajassa neidin kanssa tekemässä lyhty. Aika liikuttava vaikka itse sanonkin.

Näillä tunnelmilla kohti halloween viikonloppua. Yritän saada pidettyä itseäni niskasta sen verran, ettei näin pitkiä taukoja pääse tulemaan.

-H-

Maanantaita

Voi luoja, että ihan hävettää ja tympäsee tämä saamattomuus. Jotenkin olo on ollut viime aikoina niin väsähtänyt, hyvä että päivittäisistä askareista selviää.

Viime viikon tiistaina työnantajani järjesti Linnanmäellä yksityistilaisuuden työntekijöilleen. Päätin lähteä hurvittelemaan siskoni kanssa. Neitiä en tällä kertaa edes harkinnut ottavani mukaan, koska laitteet joihin hän pääsee on joka tapauksessa maksuttomia. Sitä paitsi kovasti houkutteli päästä itsekkin vähän laitteisiin. Joten neiti jäi T:n kanssa kotiin ja siskokset matkaan. Kovin monessa laitteessa emme ehtineet käydä, koska paikalla oli todella paljon ihmisiä. Muutamassa kuitenkin ja onneksi sää oli mitä mainioin! Pakollinen hattara piti tietenkin myös ostaa. 

Viime viikonloppuna, kun olimme T:n kanssa ystäväni häissä, neiti oli kummitätinsä (siskoni) luona yökylässä. Äiti, jonka kanssa en siis siihen mennessä ollut puhunut n. kahteen kuukauteen laittoi tekstaria ja toivoi kovasti josko antaisin suostumukseni, että sisko kävisi neidin kanssa mummia moikkaamassa. Oli kuulemma kova ikävä neitiä. Ja toki meitä muitakin.. Pohdiskelin seikkaa kovasti ja lopulta suostuin pyyntöön. Äiti sitten kovasti kiitteli sunnuntaina, kuinka oli ihana nähdä ja päläpälä. Emme edelleenkään puhuneet lainkaan, asiat hoidettiin tekstiviestein. Totesin siinä vain sitten loppu viimein, että mikäli mummi haluaa elämässämme pysyä, asioiden on muututtava. 

Viime viikolla oli isäni syntymäpäivät ja sovimme menevämme sinne sitten viikonloppuna kahville. Lauantaina suuntasimmekin sitten Espooseen. Tuntui melko kiusalliselta mennä sinne, kun äidin kanssa välit eivät ole kunnossa. Muutaman sanan siinä vaihdoin äitini kanssa, ja joka kerta kahden kesken ollessamme odotin, että hän olisi jotain kyseisestä välirikostamme sanonut. Mutta ei. Hän ei sanonut sanaakaan. Olisi toki ollut kohteliasta, että olisi pyytänyt edes anteeksi. Minkäs teet.. Eilen äiti soitti ja kertoi, että olivat ukin kanssa ostaneet neidille ne legot mistä oli ollut edellisenä päivänä puhetta. Olin siinä puhelun aikana melko niukka sanainen ja todennäköisesti puhelimen toisessa päässä siitä sitten jollain tasolla loukkaannuttiin tai jotain muuta vastaavaa, koska puhelu päättyi aika nopeasti. Minkä johtopäätöksen tästä nyt sitten vedin? Sen, että minä olen tässä se paha ihminen, joka toimii itsekkäästi tai muuten vain lapsellisesti. Mutta voi luoja, että olen vihainen! Ja pettynyt! Jospa tähän jouluun mennessä saisi jonkin ratkaisun.

Sunnutaiaamu käynnistyi meillä tyttöjen kesken. T oli lauantai-iltana lähtenyt kaverinsa kanssa kaupungille ja kotiutunut joskus aamu tunneilla. En neidin kanssa halunnut katsoa (ja odottaa), että koomapotilas sängystään nousisi ja koska ulkona oli mitä mahtavin ilma lähdimmekin läheiseen leikkipuistoon. Siellä sitten tehtiin hiekkakakkuja ja nautittiin leppoisasta aamupäivästä. Kotiin palatessamme syömään T:kin sieltä kömpi viimein ylös. Iltapäivällä lähdin naapurin kanssa zumbaamaan ja neiti sai viettää isin kanssa aikaa.

Huomenna olisikin sitten neidin päiväkodin vanhempainilta. Harmittaa, kun en (taaskaan) pääse neidin kanssa jumppaan. Viime viikko meni osaltani ohi Lintsin takia. T kertoi, että neiti oli täysin villiintynyt jumpassa, eikä tehnyt mitään niinkuin olisi pitänyt. Silmät pyöreinä kuuntelin, että onko kyseessä todella sama neiti, joka kuuliaisesti aina kanssani kuunteli ohjeet ja sitten vasta toimi. Mikä lie tyttöön mennyt :)

Mukavaa viikkoa!

-H-

Viikonloppua

Käsittämätöntä, että taas on viikonloppu! Viime viikko kului niin hujahtaen, ettei voi ymmärtää. T on koko viikonlopun töissä, tänään neidin ollessa päiväunilla, huomasin oikeasti miettiväni mikähän päivä mahtaa olla. Ei tunnu ollenkaan viikonlopulta, kun T ei ole kotona. Hetkellisesti epäilin jo itse eläväni väärässä päivässä ja lintsaavani töistä :D

Töissä oleminen sujuu (taas) rutiinilla, eikä ahdista lainkaan. Eskariryhmässämme aloitti monta uutta lasta ja perhettä ja kaikki on sujunut aivan loistavasti. Ihania muksuja! Tiistaina, kun koulut alkoi, talossamme julistettiin lipun noston ja Maamme-laulun merkeissä työrauha sekä lapsille että aikuisille.

Kävin kokeilemassa keskiviikkona Satsissa Trigger point-nimistä tuntia. Aikaisemmin pumpissa ollessani huomasin oikeassa olkapäässäni olevan outoa kireyttä, hauiskäännöt ja dippaukset tuntui toispuoleisesti todella pahalta. Ohjaaja vinkkasi tuosta triggeristä ja pitihän sitä sitten käydä kokeilemassa. Ja hyvä että kävin! Trigger pointissa kehon trigger pisteitä hierotaan pallon ja eräänlaisen "nystyrätuubin" avulla. Jalat käytiin reisiä myöten läpi ja voi jessus että se otti kipeää! Hampaat irveessä ähisin ja puhisin lattialla muiden joukossa. Tunnin alussa tehtiin muutama liikkuvuustesti, joka toistettiin tunnin lopussa. Ja huomasin jo ensimmäisen kerran jälkeen muutoksen olkapäässäni. Ensi viikollekin on nyt sitten varattu paikka tunnille.

Olen jo muutaman vuoden toiminut jumppaohjaajana Mannerheimin lastensuojeluliitossa. Ensi viikolla olisi taas kausi käynnistymässä ja jumppakoordinaattori laittoi lapsilistat tänään sähköpostiin. Ja voi masennus! Toiseen ryhmään oli ilmoittautunut kuusi lasta ja toiseen vain kaksi!! Fiilikset meni täysin miinuksen puolelle ja koska olen melko spekuloiva ihminen, päättelin huonon osallistujaprosentin johtuvan tietenkin ohjaajan surkeudesta. T yritti lohdutella, että päiväkoti ja koulu on vasta alkanut, ihmiset ei ole vielä "herännyt". Mutta tiedä häntä.. Toivottavasti lapsia tulisi muutama lisää, niin ryhmät saataisiin toteutettua.

Ihanaa, kun neiti alkaa koko ajan olemaan seurallisempi ja puheliaampi. Olimme torstaina lähdössä lähellä olevaan puistoon elojuhliin. Lähteminen kesti ja kesti ja jossain vaiheessa sanoinkin neidille, että "ihan kohta äidillä palaa pinna". Neiti siinä hetken sitten tutkiskeli kasvojani ja kysyi "missä äidin pinna on"? Yritä siinä sitten pitää pokkaa. Iltapalalla kävimmekin keskustelun, että "äiti ei ole nainen, äiti on prinsessa". Näin siis meillä. 

Asiat oman äitini kanssa eivät ole menneet suuntaan tai toiseen. On päiviä, kun en mieti kyseistä asiaa ollenkaan ja päiviä, kun mikään muu ei päässä pyörikään. Sisko koittaa kovasti patistella siihen keskustelun suuntaan. Tylsää, että hän(kin) joutuu tästä asiasta ottamaan paineita. Voi kunpa kaikki olisi niin mustavalkoista. ARGH!!

Eilen käytiin vuokraamassa "21 tapaa pilata avioliitto". Yllätyin positiivisesti, se oli oikeasti hyvä elokuva. En muista koska olisin viimeksi nauranut ääneen elokuvasta johtuen. Pitkään aikaan emme ole suomalaisia leffoja katsoneet. Monia on pitänyt katsoa, mutta jostain kumman syystä ne on edelleen katsomatta. 

Ystävän häät lähestyvät kovaa vauhtia, vielä olisi pari viikkoa H-hetkeen. Morsian on kumman rauhallisen, mutta oma paniikki alkaa nostaa päätään. Puhetta pitäisi alkaa suunnittelemaan. Jännittää! Polttarikuvienkin kanssa kävi vähän heikosti. Laitoin tytöille viestiä, että lähettäisi kuvat, niin voisi teettää kuvat ja koota albumi. Noh, muutaman kuvan sainkin ja loput kuvat hävisivät erään tytön kännykän mentyä rikki. Ja hän kun oli juuri se, joka näpsi kuvia kaikkein eniten. Harmittaa aivan vietävästi!

Huomenna toivottavasti ei sada vettä ja päästäisiin Linnanmäelle. Tänään piti lähteä Hämeenlinnaan Keskiaikamarkkinoille, mutta tuon märän sääilmiön vuoksi emme sitten lähteneetkään. 

Mukavaa viikonlopun jatkoa!

-H-

Elämän suurien kysymysten äärellä

Viimeisen kuukauden ajan olen ollut puhumatta äitini kanssa. Niin kauan kuin muistan, äiti on tukeutunut pulloon.. Ja usein. Ja paljon. Eli voisi sanoa, että hän on alkoholisti. Syy kuin syy, aina siihen löytyi läheltä ratkaisu.

Nuorempana tuo ei tuntunut niin suurelta asialta, varsinkaan viikonloppuisin. Olihan se kiva päästä kaverin luo yökylään isän ollessa siskon kanssa mökillä. Tai vaihtoehtoisesti saada se kaveri meille yökylään ja viettää ilta kahdestaan kaverin kanssa. Jossain vaiheessa äidin jäädessä työttömäksi se ei ollutkaan enää niin siistiä, ettei koulun jälkeen voinut viedä kavereita kotiin, kun ei tiennyt mikä siellä odottaa..

Enemmän ja vähämmän olen aikuistumiseni aikana tätä asiaa mielessäni käännellyt ja väännellyt. Äiti on niin monia siltoja sukulaisiinsa polttanut tuon kuningas alkoholin takia, ja välit omaan tyttäreen alkaa olemaan myös vaakalaudalla. Kuinka monestikaan sovitut tapaamiset on peruuntunut äidin ollessa kännissä/krapulassa. Tai kuinka usein hän on muka skarpannut ja tullut paikalle vaikka kaikki tietää mikä totuus on. 

Ollessani synnyttämässä neitiämme maailmaan, äidillä oli parempaa tekemistä. Synnytykseni oli todella rankka, joten olisi ollut ihanaa saada sen jälkeen tukeutua omaan äitiin. Äiti ei myöskään ensimmäistä lapsenlapseansa tullut sairaalaan tapaamaan. Neidin ensimmäisinä elinpäivinä tytöllä epäiltiin olevan downin syndrooma. Testit tehtiin, ja neiti osoittautui täysin terveeksi. Tätä en ole koskaan äidille voinut kertoa, koska hän olisi sen "murheen" myötä saanut jälleen syyn tarttua pulloon. 

Oltuamme muutaman päivän vastasyntyneen kanssa kotona, äitini suvaitsi soittaa kuin mitään ei olisi tapahtunut (niinkuin aina) ja kyseli kuulumisia. Tiedusteluuni minkä takia hän ei aikaisemmin ollut soittanut tai tullut käymään sain vastaukseksi, että hänellä oli ollut pa*ka päivä. Ai niinkö? Itse makasin sairaalassa pahasti revenneenä mahdollisen down-vauvan kanssa. 

Välimme on näiden kahden vuoden aikana olleet välillä huonot, välillä paremmat. Äiti on ollut neitiä hoitamassa neidin ollessa sairas, ettei meille olisi tullut juurikaan poissaoloja töistä.

Tilanne kärjistyi huippuunsa ystäviemme 10-vuotis hääjuhlien aikaan, josta olenkin vähän kertonut. Äidin piti tulla tyttöjä hoitamaan. Onneksi tosiaan tunnen tapauksen, joten meillä oli se varasuunnitelma. Keskiviikkoiltana äiti lähti kyydillämme pois mökiltä ja sovittiin sitten, että hän tulee jo perjantaina meille siskoni kyydillä. No ei tullut. Torstai-iltana koitin hänelle soittaa, mutta ei vastannut puhelimeen. Siskolle sanoi olleensa nukkumassa. Just. Perjantai-iltana äiti soitti ja hyvä kun sai sanaa suustaan. Tein hänelle selväksi, ettei hän todellakaan ole tulossa lapsenvahdiksi, ja siinä sivussa ilmoitin myös, ettei hänen takiaan päästä juhliin ollenkaan. Siinähän sai kärvistellä.

Muutama päivä juhlien jälkeen kuulin, että äiti oli (kännissä tietenkin) murtanut jalkansa. En tehnyt elettäkään, että olisin muuttanut suunnitelmia päästäkseni häntä sairaalaan katsomaan. Emme myöskään ole noiden tapahtumien jälkeen puhuneet.

Viime viikonloppuna tuli viesti, jossa hän pyysi anteeksiantoa ja että saisi joskus nähdä vielä neitiä. Minkä takia minä olen se, jonka täytyy aina unohtaa ja antaa anteeksi? Mikäli nyt taas "unohtaisin", ei menisi kauaakaan, kun tulisi taas uusi vastaava tilanne. Ikävää neidillekin koittaa selittää miksi mummi ei olekaan mökillä. Ei aikuinen ihminen voi kadota pienen lapsen elämästä noin vain ja palata kuukauden päästä, kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan.

En todellakaan enää tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Tai ajatella. Toiset ovat sitä mieltä, että pitäisi koittaa puhua. Mitä se puhuminen muka muuttaa? Jos vika on kaikissa muissa paitsi asianomaisessa itsessään. Ja ihan kuin tästä ei olisi jo puhuttu.. Ja toiset ovat sitä mieltä, että ihminen, joka aiheuttaa elämässä enemmän negatiivista kuin positiivista ei ole säilyttämisen arvoinen. Tälläkin hetkellä tiedän äitini toivovan, että voisimme puhua. Mutta luulen, etten ole siihen valmis.. Enkä tiedä olenko koskaan..

Monet kerrat olen asian tiimoilta itkenyt ja raivonnut. Ja monta kertaa tulen varmasti vielä niin tekemäänkin. Mutta miten korjata luottamus, joka on niin monesti särkynyt.

Tämän asian kirjoittaminen kevensi hieman taakkaani. Kenties jonain päivänä tähän saadaan jokin ratkaisu..

-H-